5. heinäkuuta 2016

3. Cavean talo

"Junalippuja! Me ostetaan niitä nyt! Ne jotka haluaa mukaan, niin tulkaa nyt ostaa omanne!" Mira on aina karkaamassa Cavean talosta. Totuushan kuitenkin on että täältä ei kukaan niin vain karkaakaan. Täältä ei pysty karkaamaan. Se on mahdotonta. Sitä ovat kaikki hänelle tolkuttaneet, mutta hän ei näköjään edelleenkään kuuntele. Siitäkään huolimatta, että on viettänyt täällä elämästään jo kaksi vuotta.

"Mä ja Emma todellakin tällä kertaa sit lähdetään!" Mira esitelmöi muutamalle kiinnostuneelle kaverilleen. "Me lähdetään tällä yöjunalla. Kodinhoitohuoneen tuuletusikkuna on öisin auki. Me lähetään siitä ulos ja juostaan juna-asemalle."

"Ihan ku sä jaksaisit juosta jonnekkin juna-asemalle asti. Saati ylipäätään juosta!" tokaisin Miralle pöydästäni jossa istuin. Hän tyytyi tällä kertaa esittelemään vain keskisormeaan. Olen ollut monesti Miran kanssa sanaharkoissa hänen yrityksiksi jääneiden karkaamissuunnitelmiensa epäonnistuttua. En ole osannut peitellä 'mitäs minä sanoin' -asennettani vaikka kuulemma pitäisi. Kerran hän yritti lyödä minua naamaan, mutta väistin ja hän kaatui rähmälleen lattialle. Olemme kaikista näistä kinoista ihan huolimatta hyvissä väleissä.

Itseasiassa kaikki ovat täällä hyvissä väleissä keskenään. Suuria kahnauksia ei ole ollut. En tiedä johtuuko se Cavean talon ilmapiiristä vai mistä, mutta koen sen hyvänä asiana, koska en jaksaisi vihata ketään loputtomiin. Etenkään jos joutuisin asumaan määrittelemättömän pitkän ajan hänen kanssaan saman katon alla.
Täällä on kaikki kunnossa. Majoituksemme on suorastaan ylellinen, eikä täällä ole mitään aikaisia aamuherätyksiä tai mitään. Oppitunteja on vain muutamia päivässä painottuen aamupäivään, joten iltapäivällä on runsaasti vapaata. Ruoka on suoraan sanoen taivaallista ja talon tilukset suuret ja täynnä tutkittavaa. Suuret avarat metsiköt ympäröivät Cavean maaperiä ja itse taloa. Pidän erityisesti talon takana sijaitsevasta pienestä lammesta jota ympäröivät suuret taivasta koskettavat männyt. Siellä on rauhallista ja saan aikaa ajatuksilleni. Kaiken tämän valossa en pysty ymmärtämään miksi kukaan haluaisi karata täältä.

Tiluksilla on välillä lupa liikkua öisin, kunhan olemme vähintäänkin pareittain, mieluiten suuremmissa ryhmissä. Mira on käyttänyt tätä etuoikeutta karkaamisyrityksiinsä ja sen takia niitä on myönnetty nyt vähemmän. Mutta en minäkään ole yökarkailujen suhteen mikään pikku enkeli. Jokaisella kerralla jolloin meidät on päästetty yöllä ulos, olen jättänyt muiden seuran ja karannut yksin lammelle. En kuitenkaan yli tilusten rajojen, niin kuin Mira. Yöllä lammella tulee rauhallinen ja levollinen olo. En usko sen pahemmin Jumalaan, mutta en voi minkään suuremman voiman olemassaoloa omien kokemuksieni nimissä kieltääkkään. Lampi ikäänkuin puhuu minulle. Näyttää asioita. Puhdistaa mielen ja parantaa haavoja. Tuntuu kuin olisin yhteydessä johonkin suurempaan.

"No niin! Syökää nyt reippaasti ruoka loppuun ja sitten menkääpä huoneisiinne!"

Havahdun mietteistäni. Ohjaaja huutelee jo ihmisiä menemään majoitteisiin. Mira ja pari hänen kaveriaan lähtevät turhankin innoissaan "nukkumaan." Olen jo nousemassa kunnes kuulen että huoneen 22 pojilla on keittiövuoro iltapalan jälkeen. Jään siis pyyhkimään pöytiä kun loput kaverini laittavat ruoat kylmään.
"Tuutko sä jo?" Matias kysyy. "Mä tuun kohta, pyyhin nämä pöydät vaan ensin!" vastaan ja loputkin lähtevät. Jään yksin yksin omaan rauhaani. Vaikka kuinka pidän ihmisistä ja kavereistani, niin monesti on pakko olla yksin. Illat ja yöt ovat minulle ideaalisinta aikaa olla yksin ja rauhoittua. Pyyhin pöytiä hiljaa jotain laulunpätkää mutisten ja lopulta jään katsomaan ikkunasta ulos. Ruokalan seinän kokoiset ikkunat avaavat suuren metsänäkymän. Joskus voi nähdä jokusen rusakon tai peuran poikkelehtivan puiden välissä. Mutta tällä kertaa näen varsin epätavallisen lauman eläimiä puikkelehtimassa pusikoissa peurojen sijaan. Miran ja hänen kaverinsa. Ei siinä mitään, he luultavasti jäävät kuitenkin kiinni, mutta he ovat menossa täysin väärään suuntaan. Mielenkiintoni herää heti. Pyyhin loput pöydät nopeasti ja juoksen keittiön takaovesta ulos. Näiden kahden vuoden aikana Mira on kolunnut luultavasti koko tilukset läpi siinä toivossa, että jossain kohti ei tulisikaan jättimäinen rauta-aita vastaan. Enkä usko hänen ole mikään tyhmä, tai huono suunnistaja. Hänellä on joku muu suunnitelma kuin tuhoontuomittu junareissu.

Lähden puikkelehtimaan suurien mäntyjen lomassa seuraten tyttöjen jättämiä jälkiä. Saavutan heidät aika nopeasti.
"Hei! Kannattaisko seuraavalla kerralla peittää jäljet vähän paremmin?" kysyn heiltä kuuluvaan ääneen. Tytöt kääntyvät säpsähtäen. Mira näyttää närkästyneeltä, muttei yllättyyneeltä.
"Tietenkin sinä. Etkö voi antaa meidän vaan nyt mennä?" hän sähisee hiljaa.
"Musta tuntuu että juna-asema tuskin sijaitsee metsän keskellä. Vai sijaitseeko?" kysyn hieman huvittuneena. Tytöt näyttävät siltä että ovat juosseet viimeiset kaksi tuntia keskellä pusikkoja vaikka vasta hetki sitten poistuivat iltapalalta.
"Hyvänen aika Dani, sä pilaat AINA kaiken! Mitä se sua kiinnostaa vaikka oltais menossa keskelle metsää retkeilemään?" Mira supisee vähän epätoivoisen näköisenä.
"No kyllä mua vähän kiinnostaa kun puhe oli junaan hyppäämisestä, ei yöllisestä vaelluksesta keskellä nokkosia," sanon ja osoitan heidän jalkoihinsa. Yksi Miran kavereista, olisiko ollut Nea nimeltään, kirkaisee ja hyppää äkkiä kauemmaksi.
"Hiljaa Nea!!" Mira huutaa niin hiljaa kuin pystyy.

"En ymmärrä tätä sun karkailuvimmaa. Sä oot ollut täällä jo kaksi vuotta ja yhä jatkat tolla linjalla! Moneskohan kerta tämä on, viideskymmenes? Meillä on täällä kaikki hyvin, en ymmärrä miksi sä haluat..."
"Hiljaa!" Mira keskeyttää ja pitää sormeaan pystyssä. "Joku tulee. Meidän pitää mennä. Nyt!" Tytöt lähtevät juoksemaan syvemmälle metsään. Lähden juoksemaan perään. En aio jäädä heidän takiaan kiinni ja saada jotain arestia. Mira vilkuilee välillä taaksepäin ja yrittää viittoa minua pois perästään.

Juoksemme yhä syvemmälle metsään kun tunnen outoa vetoa navassa. Sitten näen heijastuksen tulesta ja savusta. Erkanen joukosta ja lähden juoksemaan tuttua reittiäni. Näen uuden heijastuksen ja kaadun melkein maahan. Jokin on pielessä. Juoksen nyt kovempaa. Näen jo tutut männyt ja lammen hehkun tähtien valossa.
Maa katoaa jalkojeni alta ja se tömähtää vasten kasvojani. Kauhea jyrinä repii korvat riekaleiksi. Multaa, kasveja, lehtiä kaikkialla. Jokaiseen raajaan sattuu enkä voi nousta. Näkökentässä alkaa heittää. Taivaalla räjähtää.



...

Tarina perustuu yhteen uneeni, jonka näin tässä joku viikko sitten.