3. Cavean talo

"Junalippuja! Me ostetaan niitä nyt! Ne jotka haluaa mukaan, niin tulkaa nyt ostaa omanne!" Mira on aina karkaamassa Cavean talosta. Totuushan kuitenkin on että täältä ei kukaan niin vain karkaakaan. Täältä ei pysty karkaamaan. Se on mahdotonta. Sitä ovat kaikki hänelle tolkuttaneet, mutta hän ei näköjään edelleenkään kuuntele. Siitäkään huolimatta, että on viettänyt täällä elämästään jo kaksi vuotta.

"Mä ja Emma todellakin tällä kertaa sit lähdetään!" Mira esitelmöi muutamalle kiinnostuneelle kaverilleen. "Me lähdetään tällä yöjunalla. Kodinhoitohuoneen tuuletusikkuna on öisin auki. Me lähetään siitä ulos ja juostaan juna-asemalle."

"Ihan ku sä jaksaisit juosta jonnekkin juna-asemalle asti. Saati ylipäätään juosta!" tokaisin Miralle pöydästäni jossa istuin. Hän tyytyi tällä kertaa esittelemään vain keskisormeaan. Olen ollut monesti Miran kanssa sanaharkoissa hänen yrityksiksi jääneiden karkaamissuunnitelmiensa epäonnistuttua. En ole osannut peitellä 'mitäs minä sanoin' -asennettani vaikka kuulemma pitäisi. Kerran hän yritti lyödä minua naamaan, mutta väistin ja hän kaatui rähmälleen lattialle. Olemme kaikista näistä kinoista ihan huolimatta hyvissä väleissä.

Itseasiassa kaikki ovat täällä hyvissä väleissä keskenään. Suuria kahnauksia ei ole ollut. En tiedä johtuuko se Cavean talon ilmapiiristä vai mistä, mutta koen sen hyvänä asiana, koska en jaksaisi vihata ketään loputtomiin. Etenkään jos joutuisin asumaan määrittelemättömän pitkän ajan hänen kanssaan saman katon alla.
Täällä on kaikki kunnossa. Majoituksemme on suorastaan ylellinen, eikä täällä ole mitään aikaisia aamuherätyksiä tai mitään. Oppitunteja on vain muutamia päivässä painottuen aamupäivään, joten iltapäivällä on runsaasti vapaata. Ruoka on suoraan sanoen taivaallista ja talon tilukset suuret ja täynnä tutkittavaa. Suuret avarat metsiköt ympäröivät Cavean maaperiä ja itse taloa. Pidän erityisesti talon takana sijaitsevasta pienestä lammesta jota ympäröivät suuret taivasta koskettavat männyt. Siellä on rauhallista ja saan aikaa ajatuksilleni. Kaiken tämän valossa en pysty ymmärtämään miksi kukaan haluaisi karata täältä.

Tiluksilla on välillä lupa liikkua öisin, kunhan olemme vähintäänkin pareittain, mieluiten suuremmissa ryhmissä. Mira on käyttänyt tätä etuoikeutta karkaamisyrityksiinsä ja sen takia niitä on myönnetty nyt vähemmän. Mutta en minäkään ole yökarkailujen suhteen mikään pikku enkeli. Jokaisella kerralla jolloin meidät on päästetty yöllä ulos, olen jättänyt muiden seuran ja karannut yksin lammelle. En kuitenkaan yli tilusten rajojen, niin kuin Mira. Yöllä lammella tulee rauhallinen ja levollinen olo. En usko sen pahemmin Jumalaan, mutta en voi minkään suuremman voiman olemassaoloa omien kokemuksieni nimissä kieltääkkään. Lampi ikäänkuin puhuu minulle. Näyttää asioita. Puhdistaa mielen ja parantaa haavoja. Tuntuu kuin olisin yhteydessä johonkin suurempaan.

"No niin! Syökää nyt reippaasti ruoka loppuun ja sitten menkääpä huoneisiinne!"

Havahdun mietteistäni. Ohjaaja huutelee jo ihmisiä menemään majoitteisiin. Mira ja pari hänen kaveriaan lähtevät turhankin innoissaan "nukkumaan." Olen jo nousemassa kunnes kuulen että huoneen 22 pojilla on keittiövuoro iltapalan jälkeen. Jään siis pyyhkimään pöytiä kun loput kaverini laittavat ruoat kylmään.
"Tuutko sä jo?" Matias kysyy. "Mä tuun kohta, pyyhin nämä pöydät vaan ensin!" vastaan ja loputkin lähtevät. Jään yksin yksin omaan rauhaani. Vaikka kuinka pidän ihmisistä ja kavereistani, niin monesti on pakko olla yksin. Illat ja yöt ovat minulle ideaalisinta aikaa olla yksin ja rauhoittua. Pyyhin pöytiä hiljaa jotain laulunpätkää mutisten ja lopulta jään katsomaan ikkunasta ulos. Ruokalan seinän kokoiset ikkunat avaavat suuren metsänäkymän. Joskus voi nähdä jokusen rusakon tai peuran poikkelehtivan puiden välissä. Mutta tällä kertaa näen varsin epätavallisen lauman eläimiä puikkelehtimassa pusikoissa peurojen sijaan. Miran ja hänen kaverinsa. Ei siinä mitään, he luultavasti jäävät kuitenkin kiinni, mutta he ovat menossa täysin väärään suuntaan. Mielenkiintoni herää heti. Pyyhin loput pöydät nopeasti ja juoksen keittiön takaovesta ulos. Näiden kahden vuoden aikana Mira on kolunnut luultavasti koko tilukset läpi siinä toivossa, että jossain kohti ei tulisikaan jättimäinen rauta-aita vastaan. Enkä usko hänen ole mikään tyhmä, tai huono suunnistaja. Hänellä on joku muu suunnitelma kuin tuhoontuomittu junareissu.

Lähden puikkelehtimaan suurien mäntyjen lomassa seuraten tyttöjen jättämiä jälkiä. Saavutan heidät aika nopeasti.
"Hei! Kannattaisko seuraavalla kerralla peittää jäljet vähän paremmin?" kysyn heiltä kuuluvaan ääneen. Tytöt kääntyvät säpsähtäen. Mira näyttää närkästyneeltä, muttei yllättyyneeltä.
"Tietenkin sinä. Etkö voi antaa meidän vaan nyt mennä?" hän sähisee hiljaa.
"Musta tuntuu että juna-asema tuskin sijaitsee metsän keskellä. Vai sijaitseeko?" kysyn hieman huvittuneena. Tytöt näyttävät siltä että ovat juosseet viimeiset kaksi tuntia keskellä pusikkoja vaikka vasta hetki sitten poistuivat iltapalalta.
"Hyvänen aika Dani, sä pilaat AINA kaiken! Mitä se sua kiinnostaa vaikka oltais menossa keskelle metsää retkeilemään?" Mira supisee vähän epätoivoisen näköisenä.
"No kyllä mua vähän kiinnostaa kun puhe oli junaan hyppäämisestä, ei yöllisestä vaelluksesta keskellä nokkosia," sanon ja osoitan heidän jalkoihinsa. Yksi Miran kavereista, olisiko ollut Nea nimeltään, kirkaisee ja hyppää äkkiä kauemmaksi.
"Hiljaa Nea!!" Mira huutaa niin hiljaa kuin pystyy.

"En ymmärrä tätä sun karkailuvimmaa. Sä oot ollut täällä jo kaksi vuotta ja yhä jatkat tolla linjalla! Moneskohan kerta tämä on, viideskymmenes? Meillä on täällä kaikki hyvin, en ymmärrä miksi sä haluat..."
"Hiljaa!" Mira keskeyttää ja pitää sormeaan pystyssä. "Joku tulee. Meidän pitää mennä. Nyt!" Tytöt lähtevät juoksemaan syvemmälle metsään. Lähden juoksemaan perään. En aio jäädä heidän takiaan kiinni ja saada jotain arestia. Mira vilkuilee välillä taaksepäin ja yrittää viittoa minua pois perästään.

Juoksemme yhä syvemmälle metsään kun tunnen outoa vetoa navassa. Sitten näen heijastuksen tulesta ja savusta. Erkanen joukosta ja lähden juoksemaan tuttua reittiäni. Näen uuden heijastuksen ja kaadun melkein maahan. Jokin on pielessä. Juoksen nyt kovempaa. Näen jo tutut männyt ja lammen hehkun tähtien valossa.
Maa katoaa jalkojeni alta ja se tömähtää vasten kasvojani. Kauhea jyrinä repii korvat riekaleiksi. Multaa, kasveja, lehtiä kaikkialla. Jokaiseen raajaan sattuu enkä voi nousta. Näkökentässä alkaa heittää. Taivaalla räjähtää.



...

Tarina perustuu yhteen uneeni, jonka näin tässä joku viikko sitten.

2. Näkökulmapeliä

Kevätpäivä on valoisa ja linnut laulavat. Aurinko paistaa kirkkaammin kuin pitkään aikaan. Monta viikkoa sää on ollut valkean harmaa ja yllätyksetön. Räntää räntää räntää.... Tänään on kuitenkin kaunis päivä. Kaksi ihmistä jalkakäytävällä. Omissa kiireissään ja omissa mietteissään. Ohittaessaan toisensa katsovat jopa silmiin. Pienen hetken ajan nämä kaksi toisilleen tuntematonta jakavat itsestään jotakin. Tietämättään. Kumpainenkin jatkaa matkaansa normaalisti omissa mietteissään. Päivä on edelleen kaunis.

.
.
.

Kevätpäivä on valoisa ja linnut laulavat. Aurinko paistaa kirkkaammin mitä pitkään aikaan. Monta viikkoa sää on ollut valkean harmaa ja kuollut. Räntää räntää räntää... Tänään on kuitenkin kaunis päivä. Markus kävelee jalkakäytävällä. Harmaa ja puuduttava kokeiden täyteinen viikko on viimein ohi ja hän saa vähän aikaa lomailla. Markuksella on todella hyvä fiilis. Hänestä tuntuu kuin uudelleen syntyneeltä rankan koulujakson jälkeen. Elämä hymyilee! Markusta vastaan kävelee pieni siro tyttö. Kohdatessaan Markus erehtyy katsahtamaan tytön silmiin ja tämä katsoo takaisin. Markus huomaa tytön silmissä pienen toivottomuuden ja ahdistuksen pilkahduksen. Pieni huoli rinnassaan Markus jatkaa matkaansa. Päivä on edelleen kaunis

.
.
.

Kevätpäivä on valoisa ja linnut laulavat. Aurinko paistaa kirkkaammin mitä pitkään aikaan. Monta viikkoa sää on ollut valkean harmaa ja kuollut. Räntää räntää räntää... Tänään on kuitenkin kaunis päivä. Siru kävelee jalkakäytävällä. Säiden puolesta sää on ollut kurja, mutta Sirun mieliala oli kohentunut tuona aikana, Ehkä kaikki menisi sittenkin hyvin! Hän oli väärässä. Siru tuntee ahdistuksen kasvavan askel askeleelta. Hän ei olisi koskaan eläessään halunnut mennä tälläiseen, mutta tämä on viimein keino saada asiat järjestykseen. Miksi elämän täytyy näyttää koko ajan persettään? Sirua vastaan kävelee nuori mies rennoin, kepein askelin. Heidän kohdatessaan Siru erehtyy katsomaan tätä poikaa silmiin. Hänen katseestaan suorastaan huokuu lempeyttä ja iloa. Ahdistus ja jännitys rinnassaan Siru jatkaa kuitenkin matkaansa. Ehkä kaikki tulee lopulta menemään hyvin... Päivä on edelleen kaunis.


...

Tehtävänanto Haastavaa kirjoittamista -blogista: tehtävänä olisi kirjoittaa vaikkapa lyhyt teksti kahden ihmisen kohtaamisesta mahdollisimman neutraalisti. Tämän jälkeen kirjoittaa sama teksti toisen ihmisen näkökulmasta "kalvon läpi", eli muokata tekstiä niin, että henkilö tunne, esimerkiksi suru, näkyy siinä. Saman voi toistaa useammalla eri tunteella ja vaikka toisella henkilöllä!

1. Ja sitten astuin ulos varjoista

Pipsa nousee ylös sängystään unisena. Herätyskello on saanut soida pöydällä jo kolme minuuttia ennen kuin hän saa sammutettua sen. Tyttö hoipertelee vessaan ja kolauttaa päänsä oveen. "Säälittävää..." hän tuhahtaa pidellen otsaansa. Pian hän keittää kahvia pienessä keittiössään. Siihen hän saa tänäkin aamuna tyytyä. Köyhällä opiskelijalla ei ole rahaa yli tarpeiden. Aamu on harmaa ja luminen. Pipsa katselee keittiön ikkunasta ulos apaattisen näköisenä. Hänen elämältään puuttuu suunta. Ja hän tietää sen. Hän tietää että ei ole hänen kutsumuksensa olla kuva-artesaani. Vaikka se on hänen mielestään mukavaa, hän haluaa jotain enemmän. Jotain suurempaa.

Pipsa katselee harmaata säätä seesteisesti ja kääntää katseena. "Sinäkö taas?" hän kysyy minulta.

"Huomasit minut viimein!" sanoin hänelle ja hyppäsin alas hänen huteralta lipastoltaan. "Oli jo aikain huomata minut. En jaksanut enää katsella tuota tyhjää masentunutta naamaasi."

"Mitä oikein tarkoitat?" hän kysyy tavallisen tympääntyneesti.

"Tarkoitan sitä, että tee jotain asian eteen! Näytä sille ämmälle mistä sinut on tehty!" totean ja tarkistan, että ovathan meikkini ja hiukseni kunnossa. Ne ovat. Niin kuin aina.

"Katoa! En halua neuvojasi! Etenkään tänään!" hän kivahtaa ja hakee kuppiinsa kahvia.

"Olen ystäväsi ja ystävänä annoin vain hyvän neuvon! Jos sille tyrkylle tapahtuu vaikka pienikin onnettomuus, hän ei pääse lähtemään ja nouset toiselta sijalta ensimmäiseksi. Voisit päästä sen sunnittelukilpailun finaaliin."

"Et ole ystäväni! En ota sinulta vastaan mitään neuvoja! En ala huijaamaan päästäkseni finaaliin! Parempi voitti, ja sillä selvä!" Pipsa katselee minua kulmat vihaisesti kurtussa.

"Olen ainoa ystäväsi! Sinulla ei ole ketään muuta! Etkö halua huipulle? Tunnen kunnianhimosi jos annat minulle vallan edes hetk..."

"Et tunne minua! Et tiedä minusta mitään! Et voi tietää mitä minä hänestä, tai saati siitä kilpailusta, ajattelen!" Pipsa yrittää vakuutella lähinnä itselleen.

"Kyllä minä sinut tunnen, Tunnen sinut paremmin kuin sinä itse. Olen syvin olemuksesi, se joka tuolla pienessä sydämessäsi oikeasti olet..."
Pipsa katsoo minua selvästi hävinnyt ilme kasvoillaan. Voitin. Voitan hänet aina.
"Olet todellisuudessa vain pieni kateellinen äm..."

"HÄIVY" Pipsa räjähtää, ja sananmukaisesti huitaisee minut olemattomiin ja katoan takaisin varjoihin.


Mutta minä palaan. Palaan aina.

...


Tehtävänanto Haastavaa kirjoittamista -blogista: Ensimmäisessä kirjoitustehtävässä sinun pitää kirjoittaa teksti, jossa kertoja kertoo aluksi aivan normaalisti tapahtumista; "hän teki sitä ja tätä". Sitten, keskellä tekstiä, kirjoittaja tuleekin mukaan

Pilotti

Huuto kajahtaa ilmoille kuin maailmansodassa. Rummut soivat järkyttävän kovaa korvani vieressä. Shakira astelee kentälle. Yleisö huutaa korvia huumavassa kuorossa. "La la la la LA LA LA LA!" kuuluu laulu  joka puolelta. Värejä, huutoa, laulua, myrsky ja räjähdys. 

Hiljaisuus...


hiljaisuus...




hiljaisuus...



Herään häkissä. Rautaiset kalterit ympäröivät joka puolelta. Päässä lyö tyhjää. Viime yön tapahtumat ovat vain hämärää sumua jossain kaukana menneessä. Yritän nousta ylös ja se onnistuukin ihan siedettävästi. Ärsyttävä pieni hyttynen inisee korvani juuressa. Yritän huistaista sen pois, mutta turhaan, sillä ininä vaan jatkuu. Ehkä se ei olekaan hyttynen. Päässä surisee ja näkökenttä on sumea. Onnistun nousemaan jaloilleni vain huomatakseni että lattian olevan niin jäätävän kylmä, että luitakin alkaa kolottaa. Jossain kaukana Taylor Swift laulaa "I knew you were trouble when you walked in..."

Aamu alkaa sarastaa ja ankeat ruosteiset kalterit kylpevät päivänpaisteessa. Könkkään kaltereille asti ja katselen kaunista paratiisia niiden tuolla puolen. Häkki painaa niskaan kuin synti. Tuonne paratiisiin haluan päästä vielä jonain päivänä. Kunhan saisin nämä kalterit murrettua ensin. Taylor Swiftin renkutus vaihtuu PMMP:n viimeiseen valitusvirsiin...

_______

Hei! Olet eksynyt juuri aloitettuun kirjoitusblogiin! (miksi sitä sitten oikeasti kutsutaankaan...) Katsele ihmeessä ympärillesi ja viihdy! Kehoitan sinua lukemaan blogin ylälaidasta löytyvät sivut, jotka vähän selkeyttävät blogini ideaa.